Olen ollut kovin laiska kirjoittamisen suhteen. Olen kokenut ja koen edelleen, ettei mulla oikein ole yhtään mitään kirjoitettavaa. Mistä kirjoittaisin, kun kaikki on tätä samaa paskaa. Jälleen ahmin ja syön huonosti ja liikaa, eikä mikään tunnu auttavan tähän. Sitten tekisin listoja itselleni, kuinka muka pääsisin askeleen kohti hoikempaa elämää, kevyempää ja vaivattomampaa. Eipä ole näyttänyt niistä jutuista olevan apua, joten mitä turhaan edes sitten yrittää kirjoittaa mitään. Ennen uskoin kirjoittamisen auttavan terapeuttisena ruoka-, paino- ja laihdutusjuttuihinkin, enää en usko kirjoittamisen parantavaan voimaan. Kaikki kuitenkin lähtee pään sisästä eikä siitä, mitä satun kirjoittamaan. Olen yrittänyt tsemppailla ja kannustaa itseäni kirjoituksillani, mutta niin kuin näkyy, ei siitä ole tullut mitään.

Käyn edelleen ravitsemusterapiassa, se ei ole oikein edistynyt mihinkään. Terapeutti teki mulle listan, jonka mukaan mun olisi pitänyt syödä. Se on vain niin helvetin vaikeaa. Aamupala leipä jugurtti hedelmä. Lounas se ja se ja se. Välipala semmonen ja semmonen. En vaan osaa elää minkään listan mukaan. Mutta silti halusin rav.terapeutin tekevän sellaisen. Jaha. Nyt normiterapiassakin on alettu puuttumaan tähän mun syömispelleilyyni. Ensi viikolla äiti tulee mukaan keskustelemaan tästä kaikesta.

Ravitsemusterapeutin mukaan olen mennyt parempaan päin, koska mua ei jaksa kiinnostaa pätkän vertaa mitkään syömisjutut. En ymmärrä, miksi se on hyvä, ettei mua kiinnosta. En vaan ymmärrä. Miksi?
Eikö se ole huono juttu, etten jaksa välittää vaikka painaisin 100kg ja vaikka ahmisin koko jääkaapin tyhjäksi kerralla? Eikö se välinpitämättömyys ja jaksamattomuus, laiskuus ja saamattomuus ole vain tie entistä huonompaan?
En jaksa stressata syömisistä, syön ja ahmin niin kuin mieli tekee, en käy edes vaa'alla säännöllisesti, enkä edes jaksa ahdistua siitä, että olen kuin mikäkin sotanorsu ja maa tärisee jalkojen alla.

Paino oli tässä yksi päivä sellaiset kiva 94,4kg. Tosiaan, vitun hieno homma. Mutta en jaksa stressaa. Se on mitä on.

Tosin olen ollut tässä itkunkin partaalla, koska en kestä, etten löydä itselleni farkkuja mistään. Nuorten puolella ne eivät mene persuksista ja jos menee niin ei ainakaan nappi mene kiinni. Aikuisten puolella farkut eivät istu ja tulevat ylös niin, että nappi on navan korkeudella (= vartaloni ehkä levein kohta) ja jos saan ähkittyä napin kiinni, läskit tursuvat niin että huhheijaa vaan.

Tänään olen syönyt ihan kokoajan. Ihmeellistä, ettei paino ole sen enempää, luulis että kohta tosiaan vaa'an näyttö poksahtaa liiallisen lukeman johdosta.

Jäätelö, 3 suklaavanukasta, 3 pientä pihviä, 2 ruisleipää, juustosämpylä, geisha 65g... vähän sipsiäkin jopa. Inhoan sipsejä, mut silti sorruin tänään niihin.

Yksi päivä oksensin jäätelöt pois. Söin kaksi jäätelöä kaiken muun syömäni paskan lisäksi, joten sitten vessa kutsui. En muista milloin viimeksi olisin oksentanut. En saisi ottaa sitä enää tavaksi. Mun hampaat on muutenkin ihan paskana ja keltaset, ettei tarttis enempää yhtään pilata niitäkään.

Itsetuntoni on kesän myötä läskeistäni huolimatta noussut, jopas jotain. En tiedä, miten nyt jatkossa. Voisin soittaa hoitajalleni itkupotkuraivariahdistus-puhelun läskieni ja syömisten takia, mutten oikein taida jaksaa. Ei se mun läskejä minnekään saa, eikä se mun ahmimisintoa saa poistettua. Makeanhimo on julma juttu.

Hoitaja sanoi, että tästä ei tule helppoa, tämän eteen on tehtävä paljon töitä. Se kysyi, olenko valmis tekemään paljon töitä, haluanko tätä todella, haluanko todella päästä kaikesta paskasta eroon. Ennen olen halunnut ennen kaikkea olla hoikka, edelleenkin haluan, mutten sitä nyt sille sanonut, mutta nyt on tullut mukaan myös halu olla normaali. Syödä normaalisti, ja päästä tästä jatkuvasta makean mässyttämisestä pois.

Ehkä mun pitäisi todellakin tajuta tää tosiasia, että mun on otettava itseäni niskasta kiinni ja alettava tehdä hommia itseni kanssa, ihan tosissaan. Elämä ei oo helppoa, mitään ei saa helpolla. Itsetuhosta irtautuminen oli niin paljon helpompaa kuin tämä. Ei tarvinnut kuin päättää, etten enää ikinä viillä ja etten enää ikinä vedä mitään pillereitä - ja siinä se. Enää mun ei ole tarvinnut tehdä niin, mun ei enää koskaan tarvitse tehdä niin. Mutta syödä mun kuitenkin pitää. Mun on päästävä eroon ahmimisesta, mutta kuitenkaan en syömisestä pääse loppuelämäkseni eroon, niin kuin viiltämisestä ja pillereistä pääsin. Peliaddiktioinen päättää, ettei pelaa enää ikinä ja sitten ei enää pelaa. Ruuasta riippuvainen ei voi päättää, ettei enää koskaan syö, koska sehän ei ole mahdollista. On vain opeteltava elämään tämän kanssa, opittava kohtuutta ja tehtävä aivan helvetisti töitä.

Tämäkin päivä on mennyt ihan penkin alle syömisten suhteen, mutta huomenna on jälleen uusi päivä. Ja heti huomenna voisinkin ottaa itsestäni niskasta kiinni. Huomenna olisi hyvä päivä rueta tekemään töitä, itseni takia, itseni vuoksi, itselleni.